VÄLIKANNUKSEN METSÄSTYSSEURA RY:n 40- VUOTISHISTORIIKKI

(Vuodelta 2000)

Metsästysseuran ainoa harjoittama luonnonsuojelu laajeni isompiin ympyröihin talvella 1987-88, jolloin aloitettiin umpeen kasvaneen Pirttijärven kunnostaminen lintujärveksi. Järvi pengerrettiin ja vedenpintaa nostettiin 70 cm, mutta rahka nousi veden mukana. Kaivamalla kanavia on järvelle saatu vesilintujen tarvitsemaa avovettä. Pirttijärvestä alkanut lintuvesien kunnostus jatkui talvisin pakkastilanteesta riippuen aina vuoteen 1994 saakka. Tänä aikana on kunnostettu Pirttijärven lisäksi Pahikainen ja Vähänveenjärvi. järvien ympärille on rakennettu patopengertä 4,3 km ja tehty avovesikanavia 7 km. Kaivinkonetöistä on vastannut Seppo Tokola ja Pirttijärven vaikeissa olosuhteissa on auttanut Matti Mäki-Petäjä traktorillaan hukkumisen estämiseksi. Töiden johtamisesta ovat vastanneet Alpo Yli-Tokola ja Unto Mäki-Petäjä. Metsänhakkuu ja muissa raivaustöissä on ollut mukana seuran ensimmäinen naisjäsen Rauha Yli-Tokola ja 40 miestä. Talkootunteja järvillä on kertynyt 2050. Mainittujen lintujärvien kunnostukseen metsästysseura on käyttänyt rahaa 85.666 mk, pääasiassa konetöihin. Rahoitukseen on saatu riistanhoitoyhdistykseltä avustusta 8.000 mk, järvialueelta hakatun metsän myynnistä 17.906 mk ja lopusta on vastannut lähinnä hirviporukka myymällä saaliseläimiään. Tämähän on ollut vaihtokauppaa, hirvenlihaa on vaihdettu sorsanlihaan. Hyötysuhde on ollut sellainen, että yhdellä hirvellä on saatu kaksi tavia. Vuonna 1991 metsästysseura osallistui järvihankkeilla Metsästäjäin Keskusjärjestön riistan elinympäristökilpailuun sijoittuen toiseksi. Palkinnoksi saatiin kunniakirja ja 1.000 mk:n shekki. Talvella 1998 kaivettiin vielä sorsille uintivettä Härkkilän järveen 2.745 mk:lla. Kunnostuksen jälkeen järville asettui kohtalaisen hyvät vesilintukannat, mutta myöhemmin niille pesimään tulleet joutsenet ovat olleet liian isoja isäntiä metsälammille ja karkottaneet pienemmät sorsalinnut vähiin.

Seuran metsästysmajalla on pitkä pääjuuri, sillä jo vuoden 1961 kesäkokous asetti toimikunnan kehittämään metsästysmajan rakentamista tulevaisuudessa. Vuoden 1968 kesäkokouksessa puolestaan on pöytäkirjaan merkitty: ”Tehtiin sopimus Tauno Hollannin ja Yli-Tokolan kanssa Ylisarassa tekeillä olevasta heidän metsäkämpästään. Metsästysseura valmistaa kämpän saaden siihen jatkuvan käyttöoikeuden luvaten pitää siitä hyvän huolen ja maksaa myös palovakuutusmaksun.” Varmaan välillä jotain oli päässyt unohtumaankin, koska 22 vuotta myöhemmin samaan keskentekoisen kämpän seinään törmättiin vuosikokouksessa 1990, jolloin päätettiin, että siirretään Ylisaran kämppä Mannilaan ja kunnostetaan seuran käyttöön. Hankkeen nokkamieheksi valittiin Paavo Hollanti. Alun perin hirret kämppään oli luovuttanut Veikko Yli-Tokola puretusta vanhasta tuvasta ja nyt saatiin täydennystä lahonneiden tilalle Mikko Hovilalta. Rakennuspaikka saatiin Mannilasta Paavo Hollannin, Pauli ja Eero Joki-Tokolan, Paavo Mottisen ja Mauno Ilolan yhteisalueelta. Maja pystytettiin talkoilla kesällä 1990. Nokkamies huolehti, ettei kämppä jäänyt toista kertaa keskentekoiseksi. Hirsityön taitajana mainitaan Ilkka Mäki-Petäjä, muurarina Matti Mäki-Petäjä ja sisustuksen sommittelivat Alpo Yli-Tokola ja Unto Mäki-Petäjä. Majan huomattavin käyttö on ollut hirvenmetsästyksen taukotupana ja kesäkokousten pitopaikkana. Jonkin verran on ilkivaltaakin majalla tehty, mutta sen vastapainona on evankeliumiyhdistys järjestänyt kesäseurat majalla. Ja missäpä Jumala lähempänä olisi kuin luonnon helmassa.

Kylän tarinoissa elävät soidinmetsästykset ja hirvien salakaadot kuuluvat kansanperinteeseen, mutta eivät historiikkiin. Tässä osassa tiedot perustuvat seuran arkistoon ja julkisiin asiakirjoihin. Syksyllä 1975 oli epäilyksiä, että seuran alueella Marjakorvessa olisi tapahtunut luvaton hirvenkaato. Hirvi oli kadonnut niin perusteellisesti, ettei siitä jäänyt kuin huhuja maan pinnalle. Seuraavan syksyn johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa todetaan: ”Johtokunnan enemmistö oli sitä mieltä seuran alueella viime syksynä tapahtuneen hirven salakaadon tutkimuksista, että koska riistapoliisi ei ole vuoden aikana saanut asiaa selvitetyksi, ei seuran johtokunta katsonut aiheelliseksi vaatia sen enempiä lisätutkimuksia lähinnä katsoen niiden mahdollisesti aiheuttavan lisää epäsopua ja riitaa kylällä sekä tapauksen selviämismahdollisuudet pieniksi.” Syksyllä 1996 tehtiin seuran hirviporukasta ilmiantoja nimismiehelle, joka käynnistikin laajat tutkimukset ovatko hirviseurueen jäsenet mahdollisesti syyllistyneet rikoksiin metsästyksen yhteydessä. Juttuun kasvoi myös erilaisia rönsyjä ja siitä tehtiin kanteluita. Kaikki selvitettiin niin perusteellisesti kuin se tasavallassa on mahdollista aina eduskunnan oikeusasiamiestä ja keskusrikospoliisia myöten. Lopputulos oli, että kukaan hirviporukan jäsenistä ei ollut syyllistynyt metsästysrikkomuksiin eikä yhtään metsästysrikkomusta ollut tapahtunut.

Koululta lähteneestä aloitteesta eräpolun rakentamiseksi keskusteltiin ensimmäisen kerran kesäkokouksessa 1989, mutta tositoimiin tartuttiin talvella 1992. Riistapäällikkö Jukka Bisin luvattua tukea hanketta aloitettiin laavun rakentaminen Pirttijärven taukopaikalle. Samana keväänä pystytettiin näyttelylato ja vessa. Kesähelteillä rakensivat Rauha ja Alpo Yli-Tokola 19 ojan yli sillat. Kevään 1993 suurimpana rakennuskohteena oli lintutorni. Seuraavan talven aikana tehtiin rastitaulujen katetut kehykset ja riistanhoitoa esitteleviä rakennelmia polun varteen. Rakentamisen suunnittelusta ja toteutuksesta ovat vastanneet Ilkka Mäki-Petäjä, Alpo Yli-Tokola ja Unto Mäki-Petäjä. Käsityön jäljissä näkyy korkea kirvesmiestaito. Lähtöpaikan opastaulun valmisti Pekka Honkala. Rakentamisen rinnalla eteni myöskin esiteltävien kohteiden, rastitaulujen ja muun kokonaisuuden suunnittelu ja valmistelu. Alussa saatiin apua riistanhoidonneuvoja Juha Heikkilältä ja myöhemmin suunnittelusta ja tekstien viimeistelystä on vastannut Mauno Mäki-Petäjä. Hän on myös hankkinut rakentamisen vaatiman rahoituksen. Eräpolun rakentamiseen käytettyjä talkootunteja ei ole suitettu laskea, mutta tuhansissa liikutaan. 14.5.1994 klo 12.00 oli päästy niin pitkälle, että voitiin viettää Vaasan läänin ensimmäisen eräpolun avajaisia kevään ainoan sateen uittaessa osallistujat virkistävästi. Avajaisten jälkeen on eräpolkua kehitetty parantamalla varustetasoa, tekemällä uusia rasteja ja omituisia liikennemerkkejä. Rakentaminen on jatkunut vuoteen 1998 saakka, jolloin tehtiin puulato taukopaikalle. Seitsemän vuotta kestäneen rakentamisen aikana on eräpolkuun käytetty rahaa yhteensä 98.850 markkaa, joista yksikään ei ole mennyt hukkaan. Taloudellisesti ovat rakentamista tukeneet Pohjanmaan riistanhoitopiiri, Kannuksen riistanhoitoyhdistys, Kannuksen kaupunki, Lestijoen ympäristöyhdistys, Välikannuksen maamiesseura, Välikannuksen maa- ja kotitalousnaiset ja Vaasan läänin Kesko. Taukopaikan vierasvihkoon on 6.7.2000 mennessä kirjoittanut nimensä 8664 kävijää. Varmasti vierailijoita on ollut enemmänkin. Kaukaisimmat ovat olleet Australiasta, Koreasta, USA:sta ja useista Euroopan maista. Eräpolun elämyksiin on yritetty kytkeä myös Himangan puolella olevat Isonriutan luolat. Kahtena keväänä on valmistettu opasviitat luolille ja perille seuraava ohjetaulu: ”Isonriutan luolat. Peikot ja maahiset nukkuvat luolissa. Puhu kuiskaamalla äläkä piere ääneen! Peikot rakastavat puhdasta luontoa. Älä tiputtele roskia silmistäsi tai muualta! Nuotion tekeminen ilman maanomistajan lupaa on kiellettyä!” Joku peikko on kuitenkin herännyt ja hävittänyt viitoituksen ja ohjetaulun molempina vuosina. Myöhemmin peikko on nähty eläkeläisten päivätansseissa.

Perustamisvuoden ylimääräisen kokouksen 26.5.1960 pöytäkirjan 2 §:ssä todetaan: ”Keskusteltiin seuran alueella olevasta hirvikannasta ja todettiin se erittäin runsaaksi. Sen katsottiin kestävän vähintään kahden hirven kaadon vähentymättä. Asiasta keskusteltaessa tultiin yksimieliseen käsitykseen, että seuran ollessa vielä nuori, tyydyttäisiin tähän kahteen lupa-anomukseen. Todettiin vielä, että nykyisen seuran hallussa olevilla mailla ei ole ennen anottu hirven kaatolupaa.” Anotut luvat saatiin ja ensimmäisen metsästyspäivän iltapuolella onni suosi Tarmo Simomaata ja Paavo Hollantia, jotka kaatoivat seuran ensimmäiset hirvet. Tästä nyt ajatellen vaatimattomasta alusta lähti hirvikannan ja kaatolupien kehitys junnaamaan eteenpäin. Aluksi mitään kehitystä ei tapahtunut muuten kuin vuodet vaihtuivat. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin oli seuralla edelleen kahden hirven kaatolupa. Välillä oli kuutena vuotena saatu vain yksi hirvi, paitsi vuonna 1966, jolloin juhlittiin kolmea kaatoa. Vähimmillään luvat olivat vuonna 1972, jolloin oli vain 1 vasan kaatolupa. Hyvänä puolena tästä vuodesta mainittakoon, että tuolloin järjestettiin kylän ensimmäiset hirvipeijaiset. Vuodesta 1980 hirvikannassa ja kaatoluvissa tapahtui sellaista kasvua, jota tuskin kukaan olisi uskaltanut ennustaa. Vuonna 1984 seuralla oli 40 kaatolupaa ja seuraavat seitsemän vuotta liikuttiin 25 ja 37 välillä. 1992 vuodesta alkaen seitsemän vuotta liikuttiin 8 – 16 luvan välissä. Viime vuonna päästiin taas 20 lupaan ja ensi syksynä on tavoitteena kaataa 35 hirveä. Kahtenatoista ensimmäisenä vuotena kaadettiin vain aikuisia hirviä, mutta sen jälkeen rupesivat vasat tulemaan pyynnin kohteiksi ja viime vuosina vähintään puolet on ollut vasoja. Kuluneiden 40 vuoden aikana viranomaiset ovat nähneet hyväksi myöntää seuralle 286 hirven ja 190 vasan kaatolupaa. Neljänä vuotena 1 vasa on jäänyt saamatta, mutta toisaalta on ammuttu 13 ylimääräistä hirveä, mikä yhteisluvan puitteissa on ollut laillista. Kaikkiaan on seurueen toimesta 485 urheaa hirvensydäntä lakannut sykkimästä.Hirviporukkaan ovat päässeet kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset, joko pyssyn kanssa tai ilman asetta ajomiehiksi. Eniten metsästäjiä on ollut vuonna 1964, jolloin hirviporukassa oli 46 miestä ja vähimmillään porukka oli 1972, jolloin jäseniä oli vain 21 osanottajaa. Viime vuosina hirviporukassa on ollut 30 jokseenkin vakinaista jäsentä. Viime vuonna tapahtui oikea harppaus eteenpäin, kun porukkaan liittyi ensimmäinen naisjäsen. Muutoinhan naisten vaikutus kannustavana taustavoimana on ollut ratkaiseva metsästyksen onnistumiselle. Tiedossa ei ole yhtään tapausta, että naisväki olisi estellyt tai jarruttanut miesten metsään menoa. Hyvältä toki tuntuu, kun emännän tai muun kullan lähtösuudelman lämpö partaiselta poskelta hiipuu pakkasaamun koleuteen. Ja hirvipeijaisten järjestelyistä ei olisi tietystikään tullut mitään ilman emäntien taitoja ja auliutta. Vuosien varrella ovat metsästyksenjohtajina toimineet Martti Nisula, Vilho Tokola, Paavo Hollanti, Heikki Hillilä, Toivo Ala-Petäjä, Mauno Mäki-Petäjä, Mauri Suikkola, Alpo Yli-Tokola, Markku Mottinen ja Ilkka Mäki-Petäjä. Enemmän kuin mitkään luvut voivat kertoa hirvenmetsästyksestä, ovat kuitenkin sen tunnelmat, ruumiin rasitukset ja väsymykset, hengen lepo ja mielen rauha, yhteiset punalakkiset päivät metsän katveessa ja yöt kämpillä, tuikeat kaatoryypyt ja laimentamattomat puheet nuotioringissä; niiden takia on kannattanut olla mukana.

Laati vuonna 2000: Mauno Mäki-Petäjä Kiitokset Marko Ilolalle tekstin ”sähköistämisestä”